Äiti,
miksi olet valehdellut
minulle koko elämäni?
Ei kukaan sellaista jaksa
(rakastamisesta ei mitään ole puhunut, sillä sana ei äidin sanavarastoon kuulu),
jolla joka päivä uusi kipu on.
Ken vaivojansa vaikertaa,
on vaivojensa vanki
ja hypokondria tarkoittaa luulosairasta
opetti äiti
ennen kuin oppivelvollisuus oli alkanut.
Ei nähnyt äiti
(eikö halunnut nähdä, eikö sopinut elämänsä käsikirjoitukseen?),
että
mahakivun
päänsäryn
nielemisvaikeudet
aiheutti raiskaus tytön
alle kouluikäisen.
Siksi ei henki kulkenut
ja pissatti alvariinsa.
Ei ollut syy sokeritaudissa.
Varoitti äiti käyvän kuin Pekalle
Susi, susi -tarinassa.
Lopulta kuolet,
kun koko ajan turhaan apua huudat.
Jäi taakse lapsuus,
tuli aika nuoruuden,
poikaystävävien.
Kun ero tuli,
käski äiti mennä itseeni:
kuka nyt Tuollaista kestää?
Elämä liian raskaaksi kantaa kävi,
täytyi itsensä
nälkäkuoleman partaalle laihduttaa.
Saarnasi äiti
ohitseni katsoen,
kuinka anorektikot
vain ulkonäköään ajattelevat
itsekeskeisiä ovat.
Ja minä maahan pudonnutta lehteä itkin.
Sen elämä päättynyt oli.
Oli aika luovuttaa,
viiltää veri vapaasti tulvimaan
kylpyhuoneen kaakeleille.
Kyse oli minuuteista,
kun ambulanssi paikalle ehti.
Millaiseen häpeään jälleen saatoit!
Vaikene jo,
älä elämästäsi ulkopuolisille puhu!
Tietäisitpä,
mitä sinunlaisistasi
hoitohenkilöunta ajattelee, puhuu
nauraa, halveksii.
Mielisairaanhoitaja sairaalan oven syksyyn kirpeään avasi,
kun eivät enää pakkohoidon kriteerit täyttyneet.
Jatkoi sydän työtään,
hengitys kulkemistaan,
mutta oli sielu kohmeessa,
lääkäri mielen sairauslomaa määräsi.
Sinä syksynä jäi syntymäpäivälahja äidiltä saamatta.
Ojennusta kaipasi
tytär tempoileva
äidin häpeään saattava.
Mitä ihmiset kaupungilla oikein puhuvat.
Ei vastannut puheluihin,
viesteihin.
Äiti,
miksi olet koko elämäni minulle valehdellut,
ettei minusta kukaan välittää voi,
rakkaudesta puhumattakaan,
ettei maailma odota,
jos olen heikko ja väsynyt.
Nyt tiedän,
se ei ole totta.
Maailma odottaa,
että vahvistun
minäksi tulen.
Minua rakastaa voi,
vaikka vain ihminen olen.
